Blogini ensimmäinen vieraskynä tulee suoraan työelämästä asiakkaaltani Tanja Aakolta. Tämä arvokas ja tärkeä kirjoitus kertoo hänen kokemuksistaan vuosien ajalta selkäkivun kanssa taistellessa. Tuo matka on ollut Tanjalle pitkä ja kivinen ja hän tietää mitä kipu on ja ennen kaikkea miten se vaikuttaa elämään ja pahimmillaan rajoittaa sitä.

Viikonloppuna sain tilaisuuden osallistua Jerryn järjestämälle CFT-viitekehyksen mukaiselle selkäkivun kliinisen päättelyn kurssille. En osallistunut kurssille ammattilaisena, kuten muut. Sen sijaan tulin mukaan asiakasnäkökulmasta, tuomaan kurssilaisille tietoa kipukroonikon elämästä ja ajatuksista. Oma selkähistoriani on todella pitkä, lähes puolen elämän mittainen. Ensimmäinen fysioterapiajaksoni oli kahdeksannella luokalla. Sen jälkeen tutuksi ovat tulleet mm. ortopedi ja fysiatrit sekä lukuisat muut lääkärit, fysioterapeutit ja hierojat.

Viime keväänä alkanut rajumpi kipujakso päättyi selkäleikkaukseen tämän vuoden tammikuussa. Ennen leikkausta kävin kipuni kanssa todella syvissä vesissä. Kolmeen kuukauteen en pystynyt kävelemään juuri lainkaan. Pahimman ajan asuin Pohjanmaalla vanhempieni luona, sillä en päässyt esimerkiksi omin avuin kauppaan. Selkä ei kantanut minua. Väitän siis tietäväni jotain siitä, mitä kipu on ja kuinka se voi rajoittaa elämää.

Kipu on ollut myös aiemmin tuttu seuralainen. Pahimpia ovat olleet selkäkrampit, ns. noidannuolet, jotka ovat vieneet milloin kyykkyyn junan lattialle, milloin x-asentoon oman yksiön olohuoneeseen, lopulta yleensä päivystykseen ja kipupiikeille. Nämä jaksot ovat menneet yleensä ohi muutamissa viikoissa, mutta jättäneet ajatuksen siitä, että selässä on jotain pahasti vialla. Tätä ajatusta ovat tukeneet magneettikuvista löytyneet kulumat, madaltumat, useammat pullistumat ym. löydökset.

Selkä on laittanut x-asentoon lattialle myös henkisesti, aikojen saatossa olen joutunut luopumaan monista minulle tärkeistä harrastuksista ja joskus esimerkiksi ystävien tapaamisesta. Kuinka monta matkaa olenkaan perunut viime hetkellä siksi, ettei selkäni ole antanut minun lähteä. Toisaalta olen kuitenkin ollut vahvasti kiinni elämässä: olen haastanut itseäni työssä ja ihmissuhteissa, käynyt mm. tuhansien kilometrien roadtripeillä Norjassa ja Islannissa sekä yhdellä lähes jalattomalla matkalla Turkin Antalyassa.

Viime vuosi sai minut miettimään elämää syvemmin. Pimeimpinä hetkinä luulin elämän pysähtyneen:

”Tähän minä jään, tämä on matkani pää”.

Kun selkäleikkauksen jälkeen aloin vähitellen nähdä valoa tunnelin päässä, tartuin tähän valoon uudenlaisella palolla. En osaa tarkalleen sanoa miksi, mutta myös asenteeni kipuun on muuttunut. Ehkä kävin tarpeeksi syvällä kysyäkseni vihdoin itseltäni: uudenlaisia kysymyksiä: ”Mitä minä voin tehdä? Miten oma tapani ottaa kehostani irti ihan kaikki on vaikuttanut kipuuni ja matkani päätepysäkkiin?”

En sano, että kipu olisi minun syyni. En sano, että nämä ongelmat ovat pääni sisällä. Kipu on kehossani, mutta en voi enää sanoa, etteikö päälläni olisi sen kanssa mitään tekemistä. Minun pääni on halunnut keholtani kaiken, vaikka se on huutanut armoa. Akuuteimman kivun yli me olemme yhdessä maanneet lattialla, kehoni ja pääni. Heti kehon salliessa olemme jatkaneet matkaamme, mieluummin lujaa kuin hitaasti. Mieluummin unohtaaksemme kivun ja selän ongelmat, hiljentäen pienet avunhuudot pääni sisällä.

Vasta leikkaus pysäytti myös pään. Viime aikoina en ole enää entisellä tavalla ulkoistanut elämääni erilaisille terapeuteilla ja hakenut nopeaa parannusta. Sen sijaan olen miettinyt, mitä minä voisin tehdä.

Olen hakenut yhä enemmän tapoja rauhoittua hektisen arjen keskellä, purkanut omaa kehoani ja päätäni, samalla tunnistaen tarpeen jatkuvaan itseni haastamiseen ja vauhdikkaampaan elämäntyyliin.

Tähän kohtaan osui Jerryn tarjous tulla mukaan kurssille. En tiennyt, mihin olin matkalla, mutta tartuin tilaisuuteen. Viikonlopun aikana opin valtavasti. Uusi tieto vahvisti ajatustani siitä, että keskiössä olen minä, ei kipuni. Kipua hoidan parhaiten hoitamalla itseäni. Kipu ei myöskään ole asia, joka tulee ja menee hallitsemattomasti. Kipu ei ole siis irrallinen osa minua, vaan se asuu minussa. Tämä yksinkertainen oivallus vaatii edelleen muutaman ylimääräisen palleahengityksen.

Kurssilla ymmärsin, että ammattilainen on mentori ja rinnalla kulkija. Mentorin rooli vaatii taitoa kuunnella ja kuulla asiakasta, olla läsnä. Mentorilla ei ole vastausta kaikkeen, hänen on uskallettava heittäytyä matkantekijäksi. Mentorin on tärkeää osata sanoittaa omia näkemyksiään ja olla tietoinen asiakkaan odotuksista. On tutustuttava sekä omiin että asiakkaan rajoihin. Ennen suorastaan vihasin ajatusta siitä, että mieli vaikuttaa kipuun. Suuri tunne, eikö.

Taustalla oli pelko siitä, että kehoni ja kokemukseni kivusta sivuutetaan. Minulla, kuten monella muullakin on takana useita ikäviä kohtaamisia terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. En ole tuntenut tulleeni kuulluksi tai ymmärretyksi. Minun kipuani aliarvioitiin, ihan kuin olisin keksinyt kivun ja halunnut huvikseni maksaa ammattilaisen ajasta. En saanut apua silloin, kun eniten sitä tarvitsin. Ei, kipu ei ole mielessäni!

Aivoilla on mieletön kyky tallehtia kivun kokemus ja alkaa esimerkiksi välttelemään tilanteita, jotka ovat johtaneet kipuun.

Nostin kerran pyykkejä korista enkä päässyt enää ylös. Tämän jälkeen olen pyrkinyt nostamaan asioita lattialta oikeaoppisesta. Opiskeluaikana en pystynyt ajamaan pyörällä, koska selkäni meni lukkoon. Sen jälkeen olen vältellyt ajamista. En ymmärtänyt tekeväni omalle selälleni eniten hallaa välttelemällä tiettyjä liikkeitä. Pyörällä pyrin ajamaan selkä suorana ja vatsa piukkana.

Kymmenen uuden mentorini vahvistuksella opin, ettei selässäni ole varsinaisesti mitään vialla. Siinä ei ole mitään vialla siitä huolimatta, että edessäni olevassa magneettikuvalausunnossa on laskujeni mukaan seitsemän eri ”vikaa” ja olen päätynyt kerran leikkauspöydälle. Ei mitään vikaa siitä huolimatta, että tunnen ajoittain kovaakin kipua. Leikkauksen jälkeen olen tuntenut kipua lähes päivittäin. Selkäni opettelee uutta. Se vaatii paljon hoitamista ja huomiota, välillä se huutaa liikettä.

Kurssin päätteeksi vastailin kurssilaisten, fysioterapeuttien ja osteopaattien hoitotilannetta koskeviin kysymyksiin: mitä toivoisin tai en toivoisi kuulevani ammattilaiselta, millaista tietoa tarvitsen? Elämä johdattaa hassuihin paikkoihin, sillä en ole koskaan halunnut tehdä mitään ylimääräistä selkääni liittyvää. Halusin vain unohtaa kivun silloin, kun sitä ei ollut. Ja mihin päädyinkään: ”kouluttamaan” ammattilaisia.

Kurssilla ei keskitytty vikoihin, vaan voimavaroihin.

Perjantaina kurssin alkaessa pelkäsin joutuvani ryhmän eteen tekemään eniten pelkäämiäni liikkeitä. Yksi näistä on eteentaivutus pyöreällä selällä. Hiljainen paniikki alkoi kuristaa kurkkuani. Kurssin viimeisessä hoitosessiossa tein selälläni jotain, mitä olin juuri samalla viikolla pilateksessa jättänyt tekemättä, koska pelkäsin selkäni särkyvän. Pelkäsin, että päädyn makaamaan tunnin lopuksi joogamatolleni pääsemättä ylös. En päätynyt.

Kiitos Jerry ja kurssilaiset; te rohkeat, avarakatseiset ammattilaiset! Tämän viikonlopun matka oli ehdottomasti yksi niistä, jonka itse tilasin!

Tanja Aakko”

Kiitos Tanjalle kirjoituksesta ♥♥ ja lukijoille sen lukemisesta 🙂

Jerry